Perusaaltomagnitudi
Malline:KorjattavaPerusaaltomagnitudi eli runkoaaltomagnitudi () on maanjäristyksen voimakkuutta ilmaiseva mittaluku. Se perustuu seismisten runkoaaltojen (P ja S) aiheuttaman maan liikkeen mittaamiseen. Perusaaltomagnitudia käytetään kaukana mittausasemasta tapahtuneille järistyksille.[1]
Historia
Ensimmäisen perusaaltomagnitudin teleseismisille runkoaalloille (P, PP, S) esitti saksalais-amerikkalainen seismologi Beno Gutenberg vuonna 1945.[2]
Vuonna 1956 Gutenberg ja Richter julkaisivat korjausfunktion runkoaaltojen vaimenemisesta niiden kulkiessa Maapallon sisällä.[3] He kalibroivat asteikkonsa niin, että lukemat vastasivat Richterin asteikon ja pinta-aaltomagnitudiasteikon arvoja magnitudeilla 6–7. Gutenberg ja Richter kutsuivat magnitudiaan yhtenäistetyksi magnitudiksi (unified magnitude).[4]
Perusaaltomagnitudia on aina käytetty erityisesti ydinkokeiden aiheuttamien seismisten signaalien mittaamiseen, sillä räjäytykset tuottavat voimakkaan P-aallon ja suhteellisen vähän pinta-aaltoja. Nykyinen tapa käyttää Gutenbergin ja Richterin korjausfunktioita juontaa juurensa Yhdysvaltain seismisten verkkojen käytännöistä 1960–1970-luvulta.[4]
Määritelmä
Perusaaltomagnitudi määritellään seuraavan kaavan mukaan:[4]missä on P-aallon suurin amplitudi mikrometreinä seismogrammin pystykomponentilla, värähtelyn periodi sekunneissa (T < 3 s), episentrietäisyys asteissa ja lähteen syvyys. on Gutenbergin ja Richterin (1956) korjaustermi.Malline:Lähde