Oktaaviala

Oktaaviala on musiikkitermi, jonka avulla yhden tai useamman oktaavin päässä toisistaan olevat samannimiset sävelet (c, d, e, f, g, a ja h) voidaan erottaa toisistaan. Samannimiset mutta eri oktaavialoissa sijaitsevat sävelet kuulostavat samankaltaisilta, koska niiden taajuudet ovat toistensa kerrannaisia: esimerkiksi yksiviivaisen a:n eli normaalisävelen (standard pitch) taajuus on nykyään 440 Hz, pienen a:n taajuus 220 Hz ja suuren A:n 110 Hz.

Oktaavialojen nimitykset ovat matalimmasta korkeimpaan subkontraoktaavi, kontraoktaavi, suuri oktaavi, pieni oktaavi, yksiviivainen oktaavi, kaksiviivainen oktaavi jne. käytännössä viisiviivaiseen oktaaviin asti. Sävelistä käytetään vastaavasti nimiä yksiviivainen a, suuri C ja kontra-D sen mukaan mihin oktaavialaan ne kuuluvat. Tavallisen pianon ääniala on subkontra-A:sta (27,5 Hz) viisiviivaiseen c:hen (4186 Hz). Pianon ns. keski-C on yksiviivainen c (261,6 Hz). Suurimmissa uruissa ääniala saattaa ulottua jopa subkontra-C:hen (16,35 Hz), joka perustaajuudeltaan on lähellä ihmisen kuuloalueen alarajaa.

Nuottikirjoituksessa ylennetty tai alennettu nuotti katsotaan kuuluvaksi siihen oktaavialaan, mihin se kuuluisi ylentämättömänä tai alentamattomana: esimerkiksi his¹ ja c² ovat (tasavireisessä järjestelmässä) hertsiarvoiltaan samat (523,2 Hz), mutta ne merkitään eri tavoin nuottiviivastolle ja ne kuuluvat siten eri oktaavialoihin.

Oktaavialojen merkinnät

Helmholtzin merkintätapa

Eri c-sävelten merkinnät Helmholtzin järjestelmässä

Eri oktaavialojen sävelille käytetään vanhastaan niin sanottua Helmholtzin merkintätapaa. Tällöin suuren oktaavialan sävelet merkitään suuraakkosin: C, D, E, F jne., pienen oktaavialan taas c, d, e, f jne. Näitä korkeammat ja alemmat oktaavialat merkitään lisäämällä näihin yksi tai useampi ylä- tai alapuolinen indeksointipilkku (͵  ′). Tällöin yksiviivainen c eli keski-c merkitään c', kaksiviivainen c″, kun taas kontraoktaavin C merkitään C͵ ja kontraoktaavin A merkitään A͵͵. Tässä muodossa merkintää käytti Hermann von Helmholtz vuonna 1863 akustiikkaa käsittelevässä teoksessaan Die Lehre von den Tonempfindungen als physiologische Grundlage für die Theorie der Musik.

Merkinnästä on käytössä myös useita muunnelmia:

• indeksointipilkkujen sijasta käytetään usein numeroita, jolloin esimerkiksi yksiviivainen c merkitään c¹, kaksiviivainen c². Kontraoktaavin C merkitään C₁ ja subkontra-A merkitään A₂
• yläpuolisten indeksointipilkkujen sijasta käytetään varsinkin Saksassa vaakasuoria viivoja sävelen nimen yläpuolella.
• englanninkielisissä teksteissä kontra- ja subkontraoktaavien sävelet merkitään usein kirjoittamalla sävelen nimi kahteen tai kolmeen kertaan peräkkäin; esimerkiksi kontraoktaavissa CC ja subkontraoktaavissa CCC.

Helmholtzin merkintätapaa käytetään yleisesti tieteellisissä sekä myös lääketieteellisissä yhteyksissä käsiteltäessä äänten vaikutusta ihmisen kuulojärjestelmään.

Tieteellinen merkintätapa

Kymmenen C-säveltä tieteellisellä merkintätavalla merkittynä

Varsinkin Yhdysvalloissa on tullut käyttöön myös Helmholtzin merkintätavasta täysin poikkeava niin sanottu tieteellinen merkintätapa, jossa oktaavialat merkitään alimmasta ylimpään kasvavilla järjestysnumeroilla: subkontraoktaavi on 0, kontraoktaavi 1 ja niin edelleen. Esimerkiksi keski-C on tällöin C4.

Urkupillien pituus

Varsinkin aikaisemmin on eri oktaavialoja nimetty usein myös sen mukaan, kuinka monen jalan pituinen molemmista päistä avoin urkupilli antaa kyseisen oktaavialan c-sävelen. Esimerkiksi kontraoktaavi on tällöin 16-jalkainen, suuri oktaavi 8-jalkainen, pieni oktaavi 4-jalkainen oktaavi jne.

Taulukko

Seuraava taulukko osoittaa oktaavialojen merkinnät eri järjestelmissä:

Oktaaviala	Nuotti	C-sävelen taajuus (Hz)	c:tä vastaavan urku­pillin pituus jalkaa	Helmholtzin merkintä			Tieteellinen merkintä	Äänite
				indeksointi­pilkuin	numeroin	ylä- ja alapuolisin viivoin
Subkontraoktaavi		16,352	32	‚‚C	C2	$\begin{array}{c}\underset{\_}{\underset{\_}{𝖢}}\end{array}$	C0	Malline:Audio
Kontraoktaavi		32,703	16	‚C	C1	$\begin{array}{c}\underset{\_}{𝖢}\end{array}$	C1	Malline:Audio
Suuri oktaavi		65,406	8	C	C	C	C2	Malline:Audio
Pieni oktaavi		130,812	4	c	c	c	C3	Malline:Audio
Yksiviivainen oktaavi		261,624	2	c′	c¹	$\begin{array}{c}\overline{𝖼}\end{array}$	C4	Malline:Audio
Kaksiviivainen oktaavi		523,25	1	c″	c²	$\begin{array}{c}\overline{\stackrel{‾}{𝖼}}\end{array}$	C5	Malline:Audio
Kolmiviivainen oktaavi		1046,5	0,5	c′′′	c³	$\begin{array}{c}\overline{\stackrel{‾}{\stackrel{‾}{𝖼}}}\end{array}$	C6	Malline:Audio
Neliviivainen oktaavi		2093,0	0,25	c′′′′	c4	$\begin{array}{c}\stackrel{‾}{\overline{\stackrel{‾}{\stackrel{‾}{𝖼}}}}\end{array}$	C7	Malline:Audio
Viisiviivainen oktaavi		4186,0	0,125	c′′′′′	c5	$\begin{array}{c}\stackrel{‾}{\stackrel{‾}{\overline{\stackrel{‾}{\stackrel{‾}{𝖼}}}}}\end{array}$	C8	Malline:Audio

Merkintätapoja voitaisiin vastaavasti jatkaa vielä korkeampiin tai matalampiin oktaavialoihin, mutta niitä ei musiikissa juuri käytetä. Subkontraoktaavin C onkin lähellä ihmisen kuuloalueen alarajaa eli infraäänirajaa.

Oktaavialat

Oktaavialat