Taylorin sääntö

Taylorin sääntö on kehittäjänsä John B. Taylorin mukaan nimetty keskuspankkien rahapolitiikkasääntö, joka ohjaa optimaalisen ohjauskoron asettamista riippuen vallitsevasta inflaatiosta ja taloudellisista aktiviteeteista .

Alkuperäinen malli

Taylorin sääntö määrää ohjauskoron muutoksia riippuen eroista toteutuneen ja tavoitellun inflaatio- ja tuotantotasojen eroista . Sääntö voidaan esittää yhtälönä seuraavasti:

$i_t={\pi }_t+r_t^{*}+a_{\pi }({\pi }_t-{\pi }_t^{*})+a_y(y_t-{\overline{y}}_t).$

Tässä yhtälössä $i_t$ on tavoiteltu lyhyen aikavälin ohjauskoron taso, ${\pi }_t$ on inflaation taso (BKT-deflaattorilla mitattuna), ${\pi }_t^{*}$ on tavoiteltu inflaation taso, $r_t^{*}$ on oletettu reaalinen korkotaso tasapainotilassa, $y_t$ on logaritmi reaalisesta bruttokansantuotteesta ja ${\overline{y}}_t$ on logaritmi lineaarisen trendin avulla lasketusta potentiaalisesta tuotannon tasosta.

Taylorin periaate

Mallissa $a_{\pi }$ ja $a_y$ ovat vakioita, joiden tulisi olla arvoiltaan positiivisia. Määrittelemällä $a_{\pi }>0$ saadaan Taylorin periaatteeksi nimetty ohjenuora, jonka mukaan inflaation noustessa yhden prosenttiyksikön ohjauskoron tulisi nousta enemmän kuin yhden prosenttiyksikön. Samoin määrittelemällä $a_y>0$ Taylorin sääntö ohjeistaa ohjauskoron nostamista bruttokansantuotteen noustessa yli potentiaalisen tuotannon tason.